W. G. Sebald: ”Ilmasota ja kirjallisuus” – syyskävelyllä Vartiosaaressa

W. G. Sebald kirjoittaa Ilmasota ja kirjallisuus -teoksessaan Saksan kokemasta, toisen maailmansodan jälkeisestä katastrofista, joka hänen mukaansa on jäänyt melkeinpä kokonaan käsittelemättä. Teemaa on käsitelty, mutta trauma on yhä pääosin purkamatta. Aihe on häpeällinen, mutta unohtaminen ja hiljaisuus vaikuttaa saksalaisiin yhä monella tapaa. Sebald ihmettelee, miten jotkut kirjailijat saattavat kertoa lyyrisiä sankaritarinoita vain muutamia vuosia sen jälkeen kun maa on pommitettu maan tasalle. Hän kirjoittaa, miten kiusallista on seurata kun Hermann Kasack aivan oman aikansa tyyliin peittelee yhteiskunnan kokeman kauhistuttavan, suunnattoman katastrofin pseudohumanistiseen, Kaukoidästä kotoisin olevaan filosofointiin ja ylenmääräiseen symbolistiseen höpötykseen ja miten hän oman romaaninsa mukaisesti sijoittaa itsensä puhtaasti henkistyneiden ylvääseen seuraan. (s. 53) Sebald sanoo ettei hän pysty ymmärtämään, mitä tällaisissa kirjoituksissa kuvataan. Hän näkee vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä.

Syksyisenä sunnuntaina kävelin Vartiosaaressa ja tunnen ahdistuneeni siitä, mitä tälle saarelle ollaan suunnittelemassa, ja mitä tälle miljöölle on vääjäämättä tapahtumassa. Miten voisin kuvata ja kertoa näistä tunnelmista? Ehkä lyyrisin sanankääntein, mutta tuolloin kuvailuni olisivat kuin Robert Smihsonin ajatus valokuvaamisesta kuuluisassa ”Passaicin monumentit” -esseessä. Smithson kirjoittaa, että ”valokuvaaminen Instamatic 400 -kameralla oli kuin valokuvan valokuvaamista. Aurinko oli monsterinomainen lamppu, joka projisoi jatkuvan sarjan toisiinsa kiinnittyneitä still-kuvia Instamatic-kamerani kautta omiin silmiini. Kun kävelin sillalla, oli kuin kävelisin valtavassa puusta ja teräksestä valmistetussa valokuvassa, jonka alla virtasi joki kuin valtava elokuva, jossa ei ollut muuta kun jatkuvaa tyhjää”. Ymmärsin, etteivät kuvani ja kertomukseni, nämä katkelmalliset tunnelmapalat, voisi rekonstruoida ja kertoa kokemastani juuri mitään. Ne olisivat kuin valokuvia valokuvista tai kuin kertomuksia kertomuksista.

Tuntui kuin kävelisin tulevaisuuden raunioilla, vaikkei mitään ole vielä edes rakennettu. Mielessäni muokkautuva nollapanoraama näytti pitävän sisällään käänteisen raunion, joka on – jälleen Smithsonia mukaillen – kaikki ne rakennukset, jotka on määrä tänne joskus rakentaa. Tämä käänteinen raunio on vastakohta romanttiselle rauniolle, koska tulevaisuuden rauniot eivät raunioidu sen jälkeen kun ne on rakennettu, vaan pikemminkin ne rakentuvat raunioiksi jo ennen kuin niitä on edes rakennettu. Lähiöt ovat olemassa ilman rationaalista menneisyyttä ja ilman isoja historiallisia tapahtumia – edelleen Smithsonia siteeraten. 

Yhteys juuri lukemaani Sebaldin kirjaan konkretisoitui kesken kävelyäni. Sebaldin sanat ja lauseet käväisivät tietoisuuteni pinnalla ja muotoutuivat lopulta kokonaisiksi lauseiksi. Lepattavassa tietoisuudessani koin ja pystyin näkemään vertauskuvallisesti sen, miten rakennukset tunkeutuisivat tähän ihmisen hitaasti muovaamaan valtakuntaan. Tämä alue itsessään olisi tulevaisuuden taistelutanner. Ymmärsin, että voisin käyttää Sebaldin tekstejä omieni sijaan kertomaan tunnelmista, joita kävely saarella minussa herätteli. 

”Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvuttoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan.” (s. 16)

”Hanke, jolla on sellaiset materiaaliset ja organisatoriset mittasuhteet kuin tällä pommihyökkäyksellä […] alkaa toimia oman dynamiikkansa mukaan eikä nopeita kurssinmuutoksia tai rajoituksia voida mitenkään panna toimeen, etenkään silloin kun hanke oli kolmivuotisen, tehokkaan rakennusvaiheen jälkeen saavuttanut korkeimman kehitystasonsa, toisin sanoen suurimman tuhokapasiteettinsa. Terve talousjärkikin sanoi, ettei tuotettua materiaalia, koneita ja niiden arvokasta lastia [pommeja] mitenkään voitu jättää lojumaan Itä-Englannin lentokentille.” (s. 25)

”…kaikkien hädin tuskin hengissä selvinneiden kertomuksissa on yleensä jotakin katkelmallista, omanlaistaan harhailua ja aukkoisuutta, niin erilaista kuin tavanomaisessa muistelussa, että helposti tulee arvailleeksi koko jutun olevan vain sensaationhakuista sepitettä. Tämä jollain lailla valheellinen vaikutelma, joka silminnäkijäkertomuksia vaivaa, syntyy myös siitä että he varsin usein käyttävät stereotyyppisiä ilmauksia. Täydellisen tuhon käsittämätön äärimmäisyys kalpenee ja katoaa sellaisiin tavanomaisiin fraaseihin kuin ”liekkien saalis”, ”kohtalokas yö”, ”paloi ilmiliekeissä”, ”helvetti oli irti”, ”infernaalinen näky”, ”Saksan kaupunkien kauhea kohtalo”, ja niin edelleen. Niiden tehtävä on peittää ja vaimentaa käsityskyvyn ylittäviä kokemuksia.” (s. 31)

[Heinrich] Böll arveli, että näistä kollektiivisen juurettomuuden kokemuksista juonsi alkuunsa Liittotasavallan asukkaiden matkustusvimma, tunne ettei voi pysyvästi asettua minnekään vaan että pitäisi aina olla jo jossain muualla. (s. 38)

Mutta on olemassa toisenlaisiakin tuhon kertomuksia kuten Hans Eric Nossack, joka Sebaldin mukaan ainoana oman aikansa kirjailijoista yritti merkitä muistiin kaiken näkemänsä mahdollisimman koruttomassa muodossa: ”[…] hän pyrkii ennen muuta kertomaan silkat tosiasiat, vuodenajan ja sään […] lähestyvien lentokonelaivueiden jyminän, horisontin punaisen tulenhehkun, kaupungista paenneiden ihmisten fyysisen ja henkisen tilan, tulipalon turmelevat rakennukset, oudosti törröttävät savupiiput, keittiönikkunan ulkopuolelle kuivumaan ripustetun pyykin, repeytyneen ikkunaverhon joka hulmuaa tyhjällä verannalla […] ja lukemattoman muut ainiaaksi kadonneet esineet ja asiat ja sen kivimurskan jonka alle ne ovat hautautuneet, kammottavan uuden elämän joka sykkii kaiken rojun alla, ja ihmisten yhtäkkisen kiihkeän halun käyttää hajuvesiä. Moraalinen imperatiivi – että edes jonkun on merkittävä muistiin, mitä Hampurissa tapahtui sinä heinäkuun yönä – johtaa siihen että taiteenharjoitus saa jäädä vähemmälle. […] Turvallisessa pommisuojassa joukko ihmisiä paistui elävältä, koska ovet juuttuivat kiinni ja vieressä paloi talon hiilivarasto. Niin oli asia. ’He olivat paenneet kuumilta seinänvieriltä keskemmälle. Siitä heidät löydettiin, yhtenä kasana. He olivat kuumuuden turvottamia’, kirjoittaa Kasack teoksessaan Kaupunki virran takana.” (s. 55)

[Alexander] Klungen yksityiskohtainen kuvaus tuhon yhteiskunnallisesta organisaatiosta, jossa hallitsevat historian yhä vain toistuvat ja yhä vain voimistuvat virheet, sisältää samalla olettamuksen, että kyky ymmärtää oikein itse aikaansaamiamme katastrofeja olisi ensimmäinen edellytys luoda onnea tuottava yhteiskuntajärjestys. Klunge tarkastelee tätä tuhokoneistoa organisaation näkökulmasta. Hän näkee, että tuhon suunnitteluun sijoitettiin sellainen määrä älyä, rahavaroja ja työvoimaa että tuhon oli kaiken kootun potentiaalin voimasta lopulta pakko myös toteutua. (s. 67)

Kodak Instamatic 400 -kamera

 

J. M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Hän, Simón, astuu maihin pojan, Davidin kanssa. Lapsi ei ole hänen lapsen lapsi, eikä oma lapsi, mutta tästä huolimatta hän katsoo olevansa pojasta vastuussa. Pojalla on ollut laivamatkalla kirje, jossa olisi mahdollisesti ollut tietoa pojan vanhemmista. Kirje on kuitenkin matkan aikana hävinnyt ja näin ollen pojan vanhemmista ei ole mitään tietoa. Esitetään olettamuksia, joiden pohjalta ryhdytään toimimaan. Tietoa olettamusten todenperäisyydestä ei ole, silti ne ovat ohjenuoria Simónille kun muutakaan ei ole, johon voisi uskoa tai luottaa.

Maasta, johon he saapuvat ei anneta juuri lainkaan tietoa. Siellä puhutaan espanjaa, ehkä mahdollisesti jopa ollaan Espanjassa. He saapuvat johonkin vastaanottokeskukseen joskus nykyaikana, nyt, tänään tai sitten joskus jo jonkin aikaa sitten. Ajankohdastakaan ei anneta tarkkaa tietoa. Laivaa lastataan ja puretaan vanhanaikaisesti säkki kerrallaan, mutta muuten tuntuisi olevan perin nykyaikaista. Sekä paikka että aika jäävät tyystin hämärän peittoon. Annetaan ymmärtää, että ollaan samaan aikaan sekä nykyajassa että menneisyydessä.

Aikahuojunta luo tekstiin oudon jännitteen. En voi sitoa kertomukseen sitä tietoa, niitä kokemuksia, joita olen kerännyt aikojen saatossa kaikesta, mitä liittyy kirjan teemoihin – maahanmuuttoon tai mahdolliseen paikkaan, johon tarina kenties voisi sijoittua. Olen täällä, kirjan kertomuksessa, kirjan sivuilla vailla tietoisuuteni tuttuja tarkastelupisteitä. Ristiriita on yhtä aikaa jännittävä ja ärsyttävä. Poden sivu sivulta kasvavaa kykenemättömyyttä, en kykene paikantamaan ja tarkistamaan positiotani, itseäni, aikaani ja arvojani. Olen eksyksissä, kuten Simón harhaillessaan omien olettamuksiensa kanssa.

Hän, Simón, löytää pojalle äidin. Jälleen lisää olettamuksia. Simón kuvittelee asian olevan ratkaistu, mutta tästä pojan vaikeudet vasta alkavat. Poika alkaa oirehtia monella tapaa. Esitetään, että pojan levoton käytös johtuisi arvoituksellisesta perhetaustasta: epätietoisuudesta sen suhteen, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin. Lapsen elämästä puuttuu realiteetteja ja puuttuviin realiteetteihin kuuluu se, että David kokee elävänsä ilman oikeita vanhempia. Hänen elämästä puuttuu kiinnekohtia. Sen vuoksi hän sulkeutuu fantasiamaailmaan, jossa hän tuntee hallitsevansa tilanteen.

David on onnellinen sijaisvanhempiensa, Inés’in ja Simonin suopeudesta ja tuntee vastavuoroisesti hyvää tahtoa heitä kohtaan. Jotain puuttuu silti, jotakin mitä hyväntahtoisuus ja rakkaus eivät voi korvata. Sillä vaikka myönteinen tunneympäristö on ihmiselle tärkeä, se ei yksin riitä. David haluaa tietää kuka hän oikeasti on, mutta kun hän kysyy sitä, hän saa vältteleviä vastauksia kuten ”Mitä sinä tarkoitat oikealla?” tai ”Meillä ei ole menneisyyttä, kenelläkään meistä, se on pesty meistä pois.” Ja huomaavaisuudestaan Inés'iä ja Simónia kohtaan David pitää tarinansa salassa, kirjoittaa ja puhuu siansaksaa, on olevinaan lukutaidoton, muttei sitä lopulta olekaan. Etenkin Inés, pojan fiktiivinen äiti, holhoaa poikaa tavalla, joka kiinnittää pojan tiiviisti äitiinsä ja tekee pojan oman paikan etsinnän mahdottomaksi. Uskotellut sukulaissuhteet eivät riitä tyynnyttämään poikaa.

Jo kirjan nimi – Jeesuksen lapsuus – enteilee provokaatiota. Yritän sijoittaa tarinaa Jeesukseen, mutten onnistu löytämään kosketuspintaa Jeesuksen elämään. Kirjan nimi harhauttaa väärällä assosiaatiollaan yhä kauemmas paikasta ja ajasta teoksen omaan tilaan. Olen kokonaan kirjan pauloissa, sekä hyvässä että pahassa. Viitataan myös Don Quioten tarinaan, seikkailen ritarin lailla sekasortoisessa, haureisessa, eksyneessä mielenmaisemassa. Kenties hiukan pelottavaakin eläytyä tarjottuun maailmaan, mutta miten miellyttävää onkaan nousta takaisin vaikuttuneena tuosta regressiosta.

Ajattelen Coetzeeta mielikuvissani chilipippuriksi. Kumma vertaus kenties, mutta kaikista aisteistamme chili vaikuttaa, ehkä hieman yllättäen – kipuaistiimme. Ei makuaistimukseen, kuten voisi ajatella. Kivun tunteesta huolimatta haluamme syödä chiliä lisää. Mausteesta tulee addiktio. Coetzeen kirjallisuus vaikuttaa minuun samalla tavoin. Se aiheuttaa kipua, mutta sellaista, jota siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi haluan lisää. Kipu ei tunnu perusteettomalta.

Poimintoja:

Jälkikäteen tuo päivä, jolloin Elena lähetti poikansa satamaan tuomaan hänelle kutsua, osoittautuu käännekohdaksi, jonka jälkeen he, hän ja Elena – kaksi lähes tuulettomalla merellä toisiaan sattumanvaraisesti lähestynyttä purtta – alkoivat etääntyä toisistaan. Hän pitää Elenasta edelleen paljon, ei vähiten siksi, että Elena jaksaa kuunnella kun hän valittaa. Mutta hän tuntee yhä vahvemmin, että heidän väliltään puuttuu jotakin, minkä pitäisi olla olemassa Jos Elena ei tunne samoin, jos hänen mielestään mitään ei puutu, silloin Elena ei voi olla se mitä hänen elämästään puuttuu. s 106

”…Lapsi ei voi kasvaa ilman äitiä. Etkö sinä sanonut niin itsekin: äidiltä lapsi saa olemuksensa, kun taas isä antaa pelkän idean? Kun idea on annettu, isästä tulee tarpeeton. Ja tässä tapauksessa minä en ole edes isä.”

”Lapsi tarvitsee äidin kohdun, jotta voi syntyä tähän maailmaan. Synnytyksen jälkeen äiti on antanut elämän lähteenä kaikkensa siinä missä isäkin. Se, mitä lapsi tarvitsee sen jälkeen, on rakkautta ja huolenpitoa, jota voi antaa niin mies kuin nainenkin. Tämä Inès ei tiedä rakkaudesta ja huolenpidosta mitään. Hän on kuin nukella leikkivä pikkutyttö – harvinaisen mustasukkainen ja itsekäs pikkutyttö joka ei anna muiden koskea leluunsa.” s.111

Mistä moinen varmuus siitä, että meidät pitää pelastaa, Simón? Elämmekö me sinusta satamajätkien elämää, koska meidät on todettu liian tyhmiksi mihinkään muuhun – liian tyhmiksi kokoamaan pumppuja ja ajamaan kuorma-autoa?  […] Emme me ole tyhmiä. Jos me kaipaisimme pelastusta, me olisimme jo pelastaneet itsemme. Ei, me emme ole typeriä, vaan typerää on tuo sinun viisastelusi, koska se tuottaa vääriä vastauksia. s. 121

Ajattele vaikka rakastavaisia. Jos rakastavaiset olisivat kaiken aikaa tiukasti kiinni toisissaan, heidän ei tarvitsisi enää rakastaa toisiaan. He olisivat yhtä. Heille ei jäisi mitään haluttavaa. Siksi luonto jättää tilaa meidän väliimme. Jos kaikki olisi pakattu tiiviisti yhteen, kaikki  mitä maailmankaikkeudessa on, silloin ei olisi sinua eikä minua eikä Inésiä.  s. 185

J. M. Coetzee, Jeesuksen lapsuus, Otava, Keuruu, 2014, suom. Markku Päkkilä.

Jaa… Että mitenkö kuvat: loppukesän merimaisema, keittiön ikkuna, Coetzeen teoksia illan kajossa liittyvät tekstiin?

Ei mitenkään. Jatkan Coetzeen viitoittamaa tietä…